Elämysten jälkeen tekstipohjaista opiskelua

Laitoin kirjoittamani tekstin illalla fronteriin ja töissä se oli sitten helppo ottaa esille. Tulostus, niittaus, jako oppilaille ja sitten päästiin hommiin. Koko vitosten porukka oli samassa luokkahuoneessa ja arvaahan sen, että ääntä on vähän enemmän kuin tavallisesti. Väki rauhoittui kuitenkin lukemaan ja minä tarkkailin reaktioita. Kuka väsähtää? Missä kohti alkaa jalkojen heiluttelu tai köhiminen eli vastaan tuli liian vaikea kohta? Tärkeää tietoa seuraavaa kertaa varten.

Kun kaikki olivat lukeneet ainakin ensimmäisen sivun ryhdyimme yhteiseen työhön. Dokumenttikamera-tykki-yhdistelmällä pystyin näyttämään oikean kohdan kaikille yhtä aikaa.

Kävimme tekstiä läpi kappale kerrallaan. Lapset saivat itse miettiä, mikä kohta on tärkeä ja tulee alleviivata. Tärkeiden asioiden löytämisen jälkeen käänsimme ajattelun suuntaa ja lapsien piti keksiä sellainen kysymys, johon löytyy vastaus juuri tuosta kappaleesta. Kun tärkeän asian kohdalla viittasi puolet oppilaista, niin kysymyksen tekeminen sai kaikki kädet pysymään alhaalla. Vaan eipä tuo ole ihme. Kysymyksien tekeminen on oikeasti vaikeaa.

Kahden opettajan vihjeillä, esimerkeillä ja henkilökohtaisella avulla jutun juonesta saatiin kiinni. Käsiä alkoi nousta ja lopputunnista kysymykset olivat erittäin hyviä, ja joillakin oppilailla jo täydellisiä. Kerroin oppilaille, että kun viikon kuluttua on koe, niin siihen tulee juuri näitä samoja kysymyksiä, joita he nyt keksivät. Koe ei ole mikään raaka yllätys vaan yhteinen prosessi, johon he voivat vaikuttaa ja valmistautua.

Kirjoitin kysymyksiä koko ajan muistiin wordiin. Dokukamera-tykki-yhdistelmän avulla lapset näkivät miten kysymyslause kirjoitetaan ja miten se muodostuu. Jaoimme kysymyslistan oppilaille seuraavilla omilla tunneillamme. Läksyksi tuli harjoitella vastaamaan näihin keksimiimme kysymyksiin.

Tämä oli meille samalla hyvin tärkeä äidinkielen/S2:n harjoitus. Kaikki oppilaat eivät osaa vielä muodostaa saatikka kirjoittaa kysymyslausetta. Yhteinen puhe muuttui heidän silmiensä edessä kirjoitukseksi. Kun kysymyslauseen kirjoittamisesta puhutaan erikseen äidinkielen/S2:sen tunneilla, ei asia ole vieras ja erillinen vaan arkinen taito, jota voidaan treenataan vähän lisää.

Tällä kaavalla jatkamme työskentelyä tämän viikon ajan omissa ryhmissämme. Huomenna mietimme kysymyksiä omissa luokissamme ja jaamme ne toisillemme googlen dokumenttina. Dokumentin reaaliaikainen päivittyminen on tärkeää tässä työskentelyssä.

Torstaina oppilaani saavat vielä harjoitella kysymyksiin vastaamista fronterissa. Avaan heille keskustelutyökalulla ’keskusteluita’, jotka tässä tapauksessa ovat yksittäisiä kysymyksiä. Keskustelutyökalu taipuu mainiosti tähän, sillä silloin oppilaat voivat käydä lopputunnista lukemassa toistensa vastauksia. On hyvä nähdä, miten toinen on sanonut saman asian.

Tuo kotoa vanha esine ja sukupuu

Mikä on lapsen mielestä vanha esine? Onko oma taaperoiän lelu jo tarpeeksi vanha kouluun tuotavaksi vai pitääkö sen olla vähintään äidin tai isän vanha lelu? Tätä piti ihan porukalla miettiä. Päädyimme siihen - luonnollisesti open johdattelujen jälkeen - , että omia vanhoja leluja ei voi tuoda (’Mutta niillä olisi kiva leikkiä yhdessä!’, huudahdus paljasti erään oppilaan motiivin tuoda kouluun jotain omaa.). Huoltajilta piti myös kysyä lupa tavaran tuomiseen.

Esineestä kertominen ei ollut helppoa. Kotona oli selvästikin kerrottu lapsille, mikä tuo oma esine oikeastaan onkaan, mutta eihän sitä nyt niin helppo ole muistaa. Aikuisten johdattelevilla kysymyksillä pääsimme sitten tarinoimaan pidempääkin. Puinen mittalusikka oli jännittävä, kun siinä oli reikiä pohjassa ja paperinuket olivat kauniita ja hauraita. Vanha lastenkirja oli tuntenut monet pienet sormet ympärillään.

Esineen tuonut oppilas sai näyttää sitä muille dokumenttikameran avulla. Rikkoutumattomat esineet myös kiersivät luokassa. Otimme dokumenttikameralla kuvat kustakin esineestä tai ainakin yritimme, sillä luokan dokumenttikameralla pystyikin ottamaan vain videokuvaa. Sitä haksahtaa aina luulemaan, että jokin laite toimii niin kuin minä kuvittelen ja toivon. Kaikkea ei jaksa tai ehdi tarkista etukäteen, joten nyt meillä on sitten pari pientä videoklippiä vanhoista esineistä. Vähän hoopoa. Seuraavalla kerralla otan digikameran luokkaan tai vaikka haen sen kesken tunnin.

Samalla kaksoistunnilla tehty sukupuun täydentäminen sai minut miettimään monenlaista. Äidin sukunimi ei tullut kaikille mieleen ja isovanhemmat olivat vain mummi tai vaari ilman omaa nimeä. Jotkut lapset olivat varmoja siitä, että ei heillä edes ole isovanhempia. Vaan täytyy tunnustaa, että omienkin isoäitieni alkuperäisten sukunimien muistaminen oli työlästä. Minulta puuttuu heistä elävä mielikuva, sillä olen nähnyt heidät vain valokuvista. Joillakin oppilaillani on sama tilanne, joten heitä oli helppo ymmärtää. Ehkäpä saamme silti liitettyä itsemme sukupolvien ketjuun, vaikka osa meistä joutuu käyttämään siinä enemmän mielikuvitustaan muistikuvien sijaan.