Lukukinkereillä

Lukukinkereillä

Muistamme asiat, jotka koskettavat pintaa syvemmältä. Koulu on lapsille se paikka, jota jokainen käy ja jokainen tietää millaista siellä on. Lukemaan oppiminen on vielä viidesluokkalaisilla tuoreessa muistissa ja siksi se oli luonteva tarttumapinta, kun lähdimme taas vertailemaan aikaa ennen ja nyt. Millaistahan siellä lukukinkereillä oli? Miten erilaista onkaan ollut opetella lukemaan vaikeita kirjoituksia ja vielä niin vaikeilla kirjaimilla?

Virittelimme tunnelmaa kirjoittamalla kahden luokan yhteisenä kirjoituksena pienen dialogin Googlen asiakirjalla. Harvoin oppilaat ovat huudahdelleet kesken tunnin ’Siistii!’, ’Kato, kato, nyt ne kirjoittaa’ ja ryhtyneet heti lukemaan syntyvää tekstiä. ’Voi, kun ne lopettais ja päästäis jo kirjoittamaan meidän puhetta!’

Meillä opettajille on molemmilla Google-tilit. Minä olin kirjoittanut pienen alun Loviisan ja Iisakin kohtaamisesta Antin talon pihamaalla ja jakanut sen kollegan kanssa. Oppilaat jatkoivat sitten tuosta tekstistä eteenpäin. Yhteisten ohjeiden jälkeen menimme omiin luokkiimme. Toinen luokka kirjoitti Loviisan vuorosanat ja toinen oli Iisakki. Opettajat toimivat kirjureina ja myös tilanteen ohjaajina, sillä jos kieli ei ole ominta aluetta, niin yhteinen tarinan iskentä ei silloin lähde kevyesti liikkeelle. Ituja ja mielikuvia syntyy, mutta niiden muotoileminen niin, että kaverikin sen tavoittaa ei ole helppoa. Opettajan apua kaivattiin paljon molemmissa ryhmissä, mutta tunnelmaa se ei haitannut.

Upeasti oppilaat jatkoivat toistensa puhetta eteenpäin ja saimme kirjoitettua hienon keskustelun lukukinkereiden valmistelusta. Tätä yhdessä kirjoitettua keskustelua pystymme käyttämään myöhemmin äidinkielen tunneilla toisesta näkökulmasta. Kätevää.

Itselläni oli mahdollisuus viedä oma porukkani tietokoneluokkaan ennen seuraavaa historian tuntia. Annoin oppilaille fronterissa tehtäväksi kirjoittaa mitä lukukinkereillä sitten heidän mielestään tapahtuikaan. Etusivulla ollut linkki johti suoraan tehtävään.

Tehtävän löytäminen oli helppo osuus, mutta sen jälkeen ensimmäinen 15 minuuttia oli kyllä melkoista härdelliä. Herrat olivat aivan tuohduksissaan, kun pitääkö minun nyt ihan itse kirjoittaa, ja eihän tätä voi tietää, ja en minä kyllä osaa, ja riittääkö yksi lause, ja … Päät pyörivät toisen ruudulle ja penkit kolisivat hermostuksesta. Avustajan kanssa kiersimme oppilaiden luona rauhoittelemassa tunnelmia ja kannustamassa eteenpäin. ”Ei tarvitse heti kirjoittaa oikein, kun sen voi sitten myöhemmin korjailla.” Tällä ajatuksella päästiin eteenpäin ja kylläpä vaan väki kirjoitti kivoja juttuja. Ainakin jalkapuu oli jäänyt mieleen, sillä melkein kaikissa kirjoituksissa sille tuli käyttöä.

Yhteisellä historian tunnilla luimme sitten läpi sekä yhteisen tekstimme että meidän luokan kirjoittamat omat jutut. Näillä virittelimme oppilaat tunnelmaan, sillä seuraavaksi he joutuivat itse lukukinkereille! Kollega esitti lukkaria ja minä olin huivipäinen talon emäntä, joka johdatteli kylän väen kinkereille. Luettavan tekstin olin kirjoittanut fraktuuralla ja sisällöltään se oli oppilaille tuttua. Uskonnollisia elementit ei tekstissä ollut, sillä osalle oppilaista se olisi voinut tuottaa ristiriitoja.

Antin talon asumissääntö

Tätä sääntöä on kaikkien talon asukkaiden noudatettava.

Pirtissä nukkuvat talon lapset sekä piiat ja rengit.

Pirtissä syödään ja siellä tehdään puhdetöitä…

Koululla on kyllä digivideokamera, mutta se on niin nerokas, että vaatii oman erillisen ohjelmansa, että kuvatun materiaalin saa siirrettyä tietokoneelle. Koska koululla ei ole tuota ohjelmaa, on meillä kamera, mutta ei mahdollisuutta sen käyttämiseen. Otin sitten kotoa oman Nikon D3100 :n ja ihana avustajamme kuvasi oppitunnin talteen.

En harrasta teatteria ja vaikka opettajan työ on välillä näyttelijän hommaa, niin olipa vaan jännittävää toimia huivipäisenä talon emäntänä ja saada äreältä lukkarilta ohjeita. Lapsia jännitti myös. Olin monistanut heille luettavan Antin talon asumissäännön kaksipuoleisena, niin että toisella puolella teksti oli fraktuuralla ja toisella tutulla antiikvalla. Kukaan ei kuitenkaan turvautunut tuttuun tekstiin vaan kaikki tsemppasivat kummallisten kirjainten kanssa.

Kun illalla katsoin kuvatun videon läpi, oli hauska nähdä hymyjä ja tunne-elämyksen ilmeitä oppilaiden kasvoilla. Pienellä heittäytymisellä teimme isoja muistoja.

Paluu historiaan

Onko eilinen jo historiaa? Entä viime viikko? Oppilaiden mielestä viime viikko kelpaa historiaksi, mutta eilinen ei vielä. Oma viikon takainen retkemme Seurasaareen oli heille jo historiaa. Reissulta otettujen kuvien kautta pääsimme kuitenkin palaamaan sekä tietoihin että tunnelmiin.

Olin tehnyt kuvista koosteen fronteriin (www.fronter.com). Käsittelen kuvat kevyesti ennen fronteriin vientiä. Tyydyn mahdollisimman pitkälle vain rajaamaan kuvaa ja pienentämään sen kokoa. Leveys 400-500 pikseliä on ollut näppärä koko, sillä se näkyy vielä ihan hyvin tykin kautta näytettäessäkin. Kuvia katsellen palautimme mieleen retken aikana opitut asiat. Kuva auttoi muistamaan, kun sanat eivät luoneet riittävää mielikuvaa. 

Fronter on toiminut mainiosti oppimisalustana meidän käytössämme. ’Vitosten huone’ on meidän oma huoneemme, jonne koostamme tietoja ja tarinoita matkan varrelta.

Tähän mennessä oppilaiden osuus rajautuu pieniin kirjoituksiin, mutta taitojen karttuessa heidän osuutensa kasvaa. Etusivu toimii suorana linkkinä opettajan tekemiin tehtäviin, jolloin oppilaan ei tarvitse muistella pitkää polkua ja hän pääsee suoraan hommiin.

Mainiona opettajan tukena toimivat myös Seurasaaren nettisivuilta löytyvät opetuspaketit (http://www.nba.fi/fi/seurasaari_opetus_paketit) Tehtävien Loviisa-piika ja Iisakki-renki ovat heränneet henkiin, kun olemme kuvitelleet heidän työpäiväänsä ja miettineet, millaisia tehtäviä he ovat emännältä ja isännältä mahtaneetkaan saada.

Virittelemme oppilaita opetuskeskustelujen kautta miettimään entisen ajan ja tämän päivän ihmisten elämän samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia. Ihmisen perustarpeet säilyvät samana läpi aikojen, mutta ratkaisut tarpeiden tyydyttämiseen ovat vaihdelleen ja tulevat vaihtelemaan huimasti. Yhteisten keskustelujen myötä meillä nousi tänä vuonna keskiöön lukukinkereiden järjestäminen. Niiden ympärille kehkeytyi monenlaista tekemistä ja harjoitusta ja se ansaitsee oman postauksensa.

♪♫♪♫♫ Huomenna mennään Seurasaareen! ♪♫♪♫♫

Retkelle on aina kiva mennä. Lapset ovat innoissaan eväistä ja bussimatkasta ja yhteisestä kävelemisestä ja ihan vain siitä, että ollaan ulkona luokasta. Eväspussit rapistellaan heti auki ja tarkistetaan, että kaikilla on varmasti samanlaiset. Bussimatkan vieruskaverikin täytyy varmistaa mielellään jo reilusti ennen retkeä, ettei vain joudu istumaan yksin.

Opettajat joutuvat tekemään retken eteen paljon valmisteluja. Innokkaan lapsilauman kanssa retki kääntyy helposti nahisteluksi ja huomio kiinnittyy vain oraviin tai eväsleipien juustoon tai kaverin ostamaan jäätelöön tai … Siksi olimme kertoneet oppilaille mahdollisimman tarkkaan etukäteen mitä retkellä tehdään. Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta jos opettaja rajaa retkeä liikaa, siitä katoaakin hauskuus ja lasten spontaani ilo ja silloin lapset sulkevat silmät ja korvat myös siltä, mitä opettaja yrittää saada heidät huomaamaan. Jos taas retki soljuu rennosti oppilaiden impulssien vietävänä, niin sen aikana tapahtuu kovin vähän tavoitteen mukaista oppimista.

Seurasaaren nettisivut ovat mainio lähde (http://www.nba.fi/fi/seurasaari). Sieltä löytyy esim. karttaa, kuvia, opetuspaketteja, tietoa rakennuksista tavallisten aukioloaikojen ja saavutettavuuden lisäksi. Suurin osa lapsista oli jo käynyt aiemmin Seurasaaressa, joten ihan oudosta retkikohteesta ei ollut kyse.

Olin tehnyt oppilaille mäkin Pages-ohjelmalla pienen tietopaketin niistä Seurasaaren taloista, joihin tutustumme tarkemmin. Kuvat olivat joko omia kuviani edellisen luokan kanssa tehdyltä retkeltä tai sitten flickr-kuvapalvelun ( www.flickr.com) kautta löydettyjä cc-lisenssioituja kuvia. Rakennusten alkuperäisten paikkojen karttakuvat olin ottanut kuvaruutukaappauksena. Tietopaketin tekstissä käytin lähteenä Seurasaaren nettisivujen kuvauksia valitsemistani kohteista. Teksti ei ole niin selkokielistä kuin sen olisi hyvä olla, mutta omaa aikaakin täytyy kunnioittaa.

Kiersimme retkikohteet sovitussa järjestyksessä. Niemelän torpalta pääsee näppärästi kirkkoveneille, siitä Karunan kirkolle, josta taas kuljetaan vesi- ja tuulimyllyn kautta Antin talolle. Digikameralla ikuistimme sekä kohteita että lapsia, sillä eihän tällaista retkeä voi kutistaa vain tietopohjaiseksi marssiksi vaan yhtä tärkeä sija on yhdessä tekemisellä ja yhdessä kokemisella.

Näitä kuvia voi mainiosti hyödyntää myös jatkossa maantiedon aihepiirejä käsiteltäessä: Tervaveneet liittyvät Oulun seudun kehittymiseen ja tuulimyllyistä puhutaan myöhemmin fysiikan tunneilla.

Tuo kotoa vanha esine ja sukupuu

Mikä on lapsen mielestä vanha esine? Onko oma taaperoiän lelu jo tarpeeksi vanha kouluun tuotavaksi vai pitääkö sen olla vähintään äidin tai isän vanha lelu? Tätä piti ihan porukalla miettiä. Päädyimme siihen - luonnollisesti open johdattelujen jälkeen - , että omia vanhoja leluja ei voi tuoda (’Mutta niillä olisi kiva leikkiä yhdessä!’, huudahdus paljasti erään oppilaan motiivin tuoda kouluun jotain omaa.). Huoltajilta piti myös kysyä lupa tavaran tuomiseen.

Esineestä kertominen ei ollut helppoa. Kotona oli selvästikin kerrottu lapsille, mikä tuo oma esine oikeastaan onkaan, mutta eihän sitä nyt niin helppo ole muistaa. Aikuisten johdattelevilla kysymyksillä pääsimme sitten tarinoimaan pidempääkin. Puinen mittalusikka oli jännittävä, kun siinä oli reikiä pohjassa ja paperinuket olivat kauniita ja hauraita. Vanha lastenkirja oli tuntenut monet pienet sormet ympärillään.

Esineen tuonut oppilas sai näyttää sitä muille dokumenttikameran avulla. Rikkoutumattomat esineet myös kiersivät luokassa. Otimme dokumenttikameralla kuvat kustakin esineestä tai ainakin yritimme, sillä luokan dokumenttikameralla pystyikin ottamaan vain videokuvaa. Sitä haksahtaa aina luulemaan, että jokin laite toimii niin kuin minä kuvittelen ja toivon. Kaikkea ei jaksa tai ehdi tarkista etukäteen, joten nyt meillä on sitten pari pientä videoklippiä vanhoista esineistä. Vähän hoopoa. Seuraavalla kerralla otan digikameran luokkaan tai vaikka haen sen kesken tunnin.

Samalla kaksoistunnilla tehty sukupuun täydentäminen sai minut miettimään monenlaista. Äidin sukunimi ei tullut kaikille mieleen ja isovanhemmat olivat vain mummi tai vaari ilman omaa nimeä. Jotkut lapset olivat varmoja siitä, että ei heillä edes ole isovanhempia. Vaan täytyy tunnustaa, että omienkin isoäitieni alkuperäisten sukunimien muistaminen oli työlästä. Minulta puuttuu heistä elävä mielikuva, sillä olen nähnyt heidät vain valokuvista. Joillakin oppilaillani on sama tilanne, joten heitä oli helppo ymmärtää. Ehkäpä saamme silti liitettyä itsemme sukupolvien ketjuun, vaikka osa meistä joutuu käyttämään siinä enemmän mielikuvitustaan muistikuvien sijaan.

Historia ei ole vain vuosilukuja

Historian OPS on ihanan avoin. Siellä ei tosiaankaan kehoteta keskittymään vuosilukuihin ja sotiin, niin kuin siinä mielikuvassa, joka historian opiskeluun usein liitetään. Meidän koulun OPS suuntaa työtämme näin:

5. luokan keskeiset tavoitteet

Oppilas ymmärtää

-    itsensä ja perheen aseman sukupolvien ketjussa

-       historiallisen ajan ja lähteen käsitteen

-       suomalaisen kulttuurin arvon

-       maanviljelyn syntymisen merkityksen ihmisten elämään

-       tavan jakaa historia eri aikakausiin

-       uskontojen vaikutukset menneisyyden ihmisten arjessa ja yhteiskunnallisissa muutoksissa

-       tunnistaa muutoksia oman perheen ja kotiseudun historiassa ja osaa kuvailla niitä

Ymmärtää on hieno sana. Meitä kannustetaan pohtimaan, vaihtamaan mielipiteitä, vertaamaan elämää ennen vanhaan lasten omaan elämään tänä päivänä, miettimään ihmisen perustarpeita sekä antamaan myös mielikuville ja mielikuvitukselle tilaa. Näistä pohdinnoista ja kohtaamisista syntyy ymmärrystä, kullekin omansa kunkin omista lähtökohdista ponnistaen. Näissä hetkissä myös opettajan ymmärrys lisääntyy.

Syyslukukauden aikana tavoittelemme uutta ymmärrystä näillä sisällöillä:

5. luokan keskeisiä sisältöjä

Tutustuminen historian keskeisiin käsitteisiin ja tutkimusmenetelmiin

-       omat juuret ja historiallinen tieto

-       oman perheen ja kotiseudun historia: muistelujen, kirjoitusten, esineiden, kuvien ja rakennetun ympäristön tutkiminen ja merkityksien tulkitseminen

Esihistoriallinen aika Suomessa

-       kivikauden ihmisten elinolot ja niissä tapahtuneet muutokset pronssin ja raudan keksimisen seurauksena

-       maanviljelyn aloittamisen, valtioiden synnyn ja kirjoitustaidon keksimisen vaikutukset ihmisten elämään

Koska nuorilla työtovereillani on oppimisessa omat haasteensa, lähdemme työhön elämyksen kärki edellä. Helsinki on tällaiseen lähestymiseen ihanteellinen paikka. Meidän on tänäkin vuonna helppo tehdä opintokäyntejä Seurasaareen, Posti-museoon, kansallismuseoon ja Suomenlinnaan. Kun olemme hämyisessä Antin talossa, on helpompi mielikuvitella sen ajan ihmisten elämän puitteita tai kun näemme kansallismuseossa puusta veistettyjä hirvenpäitä, ovat esi-isämme uudella tavalla läsnä.

Alku

Lasten kanssa jokainen päivä on tuore. He ovat aina valmiita näkemään, kokemaan, kertomaan ja olemaan mukana. Vaikka päivään sisältyisi kaksi tuntia liikuntaa ja kaksi tuntia uintia, niin silti nuoret ystäväni nappaavat välitunnille lähtiessään jalkapallon kainaloon ja lähtevät kentälle kirmaamaan. ”Miten te aikuiset, ette jaksa niin paljon kuin me lapset, vaikka me olemme niin paljon pienempiä?”, kysyi eräs pellavapää kuluneella viikolla.

Tähän blogiin kirjoittelen matkan varrella koettua. Joku pedagoginen valinta onnistuu hyvin, joku jopa hienosti ja jonkun kohdalla jää korjaamisen varaa seuraavaan kertaan. Mokaaminen ei ehkä silti edes ole mokaamista vaan ihan vain arkista elämää koululuokassa.

Se että nuorilla työtovereillani on oppimisessa omat haasteensa, on haaste myös opettajalle. Kuinka oppimisen ilo voisi säilyä, silloinkin kun se ei tunnu eikä se ole helppoa? Onneksi tuohon haasteeseen ei tarvitse vastata yksin. Nuoret työtoverini osaavat itsekin kertoa, miten joku asia olisi paremmin ja millaista apua he kaipaavat. Opettajana minun tarvitsee usein vain osata pysähtyä ja kuunnella.

Tänä vuonna minulla on myös etuoikeus jakaa työtäni kollegan kanssa. Suunnittelemme ja toteutamme yhdessä osan kahden viidennen luokan oppitunneista. Historia, biologia, maantieto, fysiikka ja kemia ovat kaikki vaativia oppiaineita, mutta yhdessä ideoiden ne talttuvat selkeämpään muotoon. Jakamalla jaksamme ja ymmärrämme enemmän. 

Erilaisten tietoteknisten apuvälineiden avulla luokan seinät eivät rajaa meitä liikaa. Siili astelee luokkaan ja luontoretken lintujen ääniin voi palata uudelleen. Aaltovoimalan toimintaperiaate avautuu aihion kautta ja itse otetut valokuvat palauttavat mieliin retken tapahtumat. 

Mitähän uutta minä opinkaan tänä vuonna?