Elämysten jälkeen tekstipohjaista opiskelua

Laitoin kirjoittamani tekstin illalla fronteriin ja töissä se oli sitten helppo ottaa esille. Tulostus, niittaus, jako oppilaille ja sitten päästiin hommiin. Koko vitosten porukka oli samassa luokkahuoneessa ja arvaahan sen, että ääntä on vähän enemmän kuin tavallisesti. Väki rauhoittui kuitenkin lukemaan ja minä tarkkailin reaktioita. Kuka väsähtää? Missä kohti alkaa jalkojen heiluttelu tai köhiminen eli vastaan tuli liian vaikea kohta? Tärkeää tietoa seuraavaa kertaa varten.

Kun kaikki olivat lukeneet ainakin ensimmäisen sivun ryhdyimme yhteiseen työhön. Dokumenttikamera-tykki-yhdistelmällä pystyin näyttämään oikean kohdan kaikille yhtä aikaa.

Kävimme tekstiä läpi kappale kerrallaan. Lapset saivat itse miettiä, mikä kohta on tärkeä ja tulee alleviivata. Tärkeiden asioiden löytämisen jälkeen käänsimme ajattelun suuntaa ja lapsien piti keksiä sellainen kysymys, johon löytyy vastaus juuri tuosta kappaleesta. Kun tärkeän asian kohdalla viittasi puolet oppilaista, niin kysymyksen tekeminen sai kaikki kädet pysymään alhaalla. Vaan eipä tuo ole ihme. Kysymyksien tekeminen on oikeasti vaikeaa.

Kahden opettajan vihjeillä, esimerkeillä ja henkilökohtaisella avulla jutun juonesta saatiin kiinni. Käsiä alkoi nousta ja lopputunnista kysymykset olivat erittäin hyviä, ja joillakin oppilailla jo täydellisiä. Kerroin oppilaille, että kun viikon kuluttua on koe, niin siihen tulee juuri näitä samoja kysymyksiä, joita he nyt keksivät. Koe ei ole mikään raaka yllätys vaan yhteinen prosessi, johon he voivat vaikuttaa ja valmistautua.

Kirjoitin kysymyksiä koko ajan muistiin wordiin. Dokukamera-tykki-yhdistelmän avulla lapset näkivät miten kysymyslause kirjoitetaan ja miten se muodostuu. Jaoimme kysymyslistan oppilaille seuraavilla omilla tunneillamme. Läksyksi tuli harjoitella vastaamaan näihin keksimiimme kysymyksiin.

Tämä oli meille samalla hyvin tärkeä äidinkielen/S2:n harjoitus. Kaikki oppilaat eivät osaa vielä muodostaa saatikka kirjoittaa kysymyslausetta. Yhteinen puhe muuttui heidän silmiensä edessä kirjoitukseksi. Kun kysymyslauseen kirjoittamisesta puhutaan erikseen äidinkielen/S2:sen tunneilla, ei asia ole vieras ja erillinen vaan arkinen taito, jota voidaan treenataan vähän lisää.

Tällä kaavalla jatkamme työskentelyä tämän viikon ajan omissa ryhmissämme. Huomenna mietimme kysymyksiä omissa luokissamme ja jaamme ne toisillemme googlen dokumenttina. Dokumentin reaaliaikainen päivittyminen on tärkeää tässä työskentelyssä.

Torstaina oppilaani saavat vielä harjoitella kysymyksiin vastaamista fronterissa. Avaan heille keskustelutyökalulla ’keskusteluita’, jotka tässä tapauksessa ovat yksittäisiä kysymyksiä. Keskustelutyökalu taipuu mainiosti tähän, sillä silloin oppilaat voivat käydä lopputunnista lukemassa toistensa vastauksia. On hyvä nähdä, miten toinen on sanonut saman asian.

Lukukinkereillä

Lukukinkereillä

Muistamme asiat, jotka koskettavat pintaa syvemmältä. Koulu on lapsille se paikka, jota jokainen käy ja jokainen tietää millaista siellä on. Lukemaan oppiminen on vielä viidesluokkalaisilla tuoreessa muistissa ja siksi se oli luonteva tarttumapinta, kun lähdimme taas vertailemaan aikaa ennen ja nyt. Millaistahan siellä lukukinkereillä oli? Miten erilaista onkaan ollut opetella lukemaan vaikeita kirjoituksia ja vielä niin vaikeilla kirjaimilla?

Virittelimme tunnelmaa kirjoittamalla kahden luokan yhteisenä kirjoituksena pienen dialogin Googlen asiakirjalla. Harvoin oppilaat ovat huudahdelleet kesken tunnin ’Siistii!’, ’Kato, kato, nyt ne kirjoittaa’ ja ryhtyneet heti lukemaan syntyvää tekstiä. ’Voi, kun ne lopettais ja päästäis jo kirjoittamaan meidän puhetta!’

Meillä opettajille on molemmilla Google-tilit. Minä olin kirjoittanut pienen alun Loviisan ja Iisakin kohtaamisesta Antin talon pihamaalla ja jakanut sen kollegan kanssa. Oppilaat jatkoivat sitten tuosta tekstistä eteenpäin. Yhteisten ohjeiden jälkeen menimme omiin luokkiimme. Toinen luokka kirjoitti Loviisan vuorosanat ja toinen oli Iisakki. Opettajat toimivat kirjureina ja myös tilanteen ohjaajina, sillä jos kieli ei ole ominta aluetta, niin yhteinen tarinan iskentä ei silloin lähde kevyesti liikkeelle. Ituja ja mielikuvia syntyy, mutta niiden muotoileminen niin, että kaverikin sen tavoittaa ei ole helppoa. Opettajan apua kaivattiin paljon molemmissa ryhmissä, mutta tunnelmaa se ei haitannut.

Upeasti oppilaat jatkoivat toistensa puhetta eteenpäin ja saimme kirjoitettua hienon keskustelun lukukinkereiden valmistelusta. Tätä yhdessä kirjoitettua keskustelua pystymme käyttämään myöhemmin äidinkielen tunneilla toisesta näkökulmasta. Kätevää.

Itselläni oli mahdollisuus viedä oma porukkani tietokoneluokkaan ennen seuraavaa historian tuntia. Annoin oppilaille fronterissa tehtäväksi kirjoittaa mitä lukukinkereillä sitten heidän mielestään tapahtuikaan. Etusivulla ollut linkki johti suoraan tehtävään.

Tehtävän löytäminen oli helppo osuus, mutta sen jälkeen ensimmäinen 15 minuuttia oli kyllä melkoista härdelliä. Herrat olivat aivan tuohduksissaan, kun pitääkö minun nyt ihan itse kirjoittaa, ja eihän tätä voi tietää, ja en minä kyllä osaa, ja riittääkö yksi lause, ja … Päät pyörivät toisen ruudulle ja penkit kolisivat hermostuksesta. Avustajan kanssa kiersimme oppilaiden luona rauhoittelemassa tunnelmia ja kannustamassa eteenpäin. ”Ei tarvitse heti kirjoittaa oikein, kun sen voi sitten myöhemmin korjailla.” Tällä ajatuksella päästiin eteenpäin ja kylläpä vaan väki kirjoitti kivoja juttuja. Ainakin jalkapuu oli jäänyt mieleen, sillä melkein kaikissa kirjoituksissa sille tuli käyttöä.

Yhteisellä historian tunnilla luimme sitten läpi sekä yhteisen tekstimme että meidän luokan kirjoittamat omat jutut. Näillä virittelimme oppilaat tunnelmaan, sillä seuraavaksi he joutuivat itse lukukinkereille! Kollega esitti lukkaria ja minä olin huivipäinen talon emäntä, joka johdatteli kylän väen kinkereille. Luettavan tekstin olin kirjoittanut fraktuuralla ja sisällöltään se oli oppilaille tuttua. Uskonnollisia elementit ei tekstissä ollut, sillä osalle oppilaista se olisi voinut tuottaa ristiriitoja.

Antin talon asumissääntö

Tätä sääntöä on kaikkien talon asukkaiden noudatettava.

Pirtissä nukkuvat talon lapset sekä piiat ja rengit.

Pirtissä syödään ja siellä tehdään puhdetöitä…

Koululla on kyllä digivideokamera, mutta se on niin nerokas, että vaatii oman erillisen ohjelmansa, että kuvatun materiaalin saa siirrettyä tietokoneelle. Koska koululla ei ole tuota ohjelmaa, on meillä kamera, mutta ei mahdollisuutta sen käyttämiseen. Otin sitten kotoa oman Nikon D3100 :n ja ihana avustajamme kuvasi oppitunnin talteen.

En harrasta teatteria ja vaikka opettajan työ on välillä näyttelijän hommaa, niin olipa vaan jännittävää toimia huivipäisenä talon emäntänä ja saada äreältä lukkarilta ohjeita. Lapsia jännitti myös. Olin monistanut heille luettavan Antin talon asumissäännön kaksipuoleisena, niin että toisella puolella teksti oli fraktuuralla ja toisella tutulla antiikvalla. Kukaan ei kuitenkaan turvautunut tuttuun tekstiin vaan kaikki tsemppasivat kummallisten kirjainten kanssa.

Kun illalla katsoin kuvatun videon läpi, oli hauska nähdä hymyjä ja tunne-elämyksen ilmeitä oppilaiden kasvoilla. Pienellä heittäytymisellä teimme isoja muistoja.